Tänään minulla oli aivan omanlaisensa hetki. Reippana läksin kaupassa käymään ja saapuessani takaisin kotiovelle tajusin kotiavaimen olevan oven toisella puolella eikä minun taskussani. Siinä vasta hetki, istua nyt rapussa ja miettiä, odottaako vähintään tunnin Laurin saapuvaksi kotiin vai hakeakko avaimet häne työpaikaltaan. Onneksi kyyti oli langan päässä ja pääsin kouvolaan avaimen hakuun. Muuten vaikka olisinkin hengaillut pihalla tai lähtenyt lenkille, mutta oli ostokset ja kauppakassi, joka sisälsi pakkastavaraa. Hankeen kai ne ois pitäny nakkata, jos ei muuta ois keksiny. Siinä vasta hetki.
Mutta lisää hetkistä. Mieleeni kimpoaa samantien kaksi hetkeä, toinen on surullinen ja toinen iloinen. Onhan noita hetkiä varmasti mooonta monituista mutta erityisesti mieltä suuntaan tai toiseen heiluttaneet hetket aijon tässä nyt jakaa. Muuten kirjoitan tätä vielä huomenna, tai ylihuomenna ja vielä viikonkin päästä. huh.
Aloitamme surullisemmasta hetkestä. Olin ystäväni kanssa kahvilla kouvolassa, kun äitini soitti itkien. Mummo oli joutunut sairaalan, eikä toipumisesta ollut kovinkaan suuria lupauksia. Minun mummo? sairaalassa? nyt? miksi?
mieleni täyttyi vihan, surun ja epätoivon sekaisilla tunteilla, murruin. Odotin kahvilan kulmalla, että minua tultaisiin hakemaan mukaan mummoa katsomaan ja itkin vain, en saanut sanaakaan suustani, itkin.
Saapuessamme sairaalaan ja huoneeseen jossa mummo makasi, en oikein saanut henkeä. Siinä hän nukkui jos minkämoisissa letkuissa, minun mummo, niin avuttomana ja toisten käsissä. Tarkoitus oli kuljettaa ambulanssilla mummo kotkaan tehohoitoon, mutta kuusankoskella sitten päätettiinkin toisin ja ambulanssi lähti tyhjänä, tästä olen edelleen katkera meidän aluesairaalallemme, ei edes yritetty.
Yöllä sairaalalta tuli puhelu, oli viimehetket tulla hyvästelemään mummo, mitään ei ollut enää tehtävissä.
Saavuimme sairaalaan, hetkeä liian myöhään. Mummo oli nukkunut pois. En koskaan olen murtunut niin, täysin. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä, koska kyyneleet kipuavat silmäkulmiini nytkin, ihan väkisin.
Kotona oli hiljaista, istuin yksin pimeässä huoneessa ja tuijotin tyhjyyteen. Minulta oli viety pienessä hetkessä niin paljon.
Oikeastaan samaan aiheeseen liittyen mieltäni horjuttaa toinenki hetki. Mummon hautajaiset.
Mummoni oli ortodoksi, ja hänellä oli ihanat pienet hautajaiset. Kirkossa sukulaiset saivat hyvästellä hänet viimeistä kertaa, ennen hänen viimeistä matkaansa. Arkun kansi oli auki, ja siinä hän nukkui. Oma rakas kaunis mummoni. Aluksi en edes suostunut menemään arkun vierelle, en vaan voinut. En edelleenkään ollut valmis heittämään hyvästejä, itkin. Minun teki niiin pahaa. Kiitos isäpuolelleni, sain kasattua itseni ja silitin mummon poskea, sanoin hei. Se hetki tuntuu vieläkin palana kurkussa.
Jotta tämä ei nyt menisi ihan itkemiseksi, mitä se minun osaltani jo on, siirryin iloisempaan aiheeseen.
Ensimmäinen pusuni Laurin kanssa. En voi ymmärtää, olenhan minä ennenkin poikia pussaillut, mutta silti, tämä hetki saa oloni tuntumaan kevyeksi. Asuin tuolloin vielä vekaranjärvellä ja Lauri tuli minua katsomaan. Kävimme ABC.llä kahvilla ja ilmassa oli jännityksen tunne. Miten voikin olla niin "ujo" jonkun seurassa, jonka olet tuntenut kauan,jonkun seurassa joka oli vielä hetki sitten paras ystäväsi. En tiedä, ehkä juuri siksi, kun ne sisällä villineet tunteet oli heitetty ilmoille, ei enää osannutkaan puhua niin luontevasti. Ja niin lusikka sai kyytiä kahvikupissa. Kotipihalle saavuttuamme istuimme kumpikin hiljaa autossa, sovimme seuraavan tapaamisen ja olin jo nousemassa autosta kun Lauri otti kädestäni kiinni, veti vierelleen ja pussasi, ujosti.
Tuon pusun jälkeen nousin autosta, ja tuntui kuin leijuisin. Perhoset tanssivat mahassani ja olisin voinut kävellä vaikka päin puuta, ilman kipua, olin rakkauden sokaisema. Ah, sitä huuman tunnetta.
Miltei 6 vutta olemme seurustelleet, joten alkuhuuma todellakin on kadonnut. Perhoset eivät enää lentele masussani, enkä aijo törmäillä puihin, vain testatakseni sattuuko se. Vaikka alkuhuuma ja perhoset ovat kadonneetkin, saa Lauri pienillä eleillä paljon aikaiseksi. Ihaninta on kun hän huonoina päivinä vain kaappaa kainaloonsa ja pitää siinä.
Mutta lisää hetkistä. Mieleeni kimpoaa samantien kaksi hetkeä, toinen on surullinen ja toinen iloinen. Onhan noita hetkiä varmasti mooonta monituista mutta erityisesti mieltä suuntaan tai toiseen heiluttaneet hetket aijon tässä nyt jakaa. Muuten kirjoitan tätä vielä huomenna, tai ylihuomenna ja vielä viikonkin päästä. huh.
Aloitamme surullisemmasta hetkestä. Olin ystäväni kanssa kahvilla kouvolassa, kun äitini soitti itkien. Mummo oli joutunut sairaalan, eikä toipumisesta ollut kovinkaan suuria lupauksia. Minun mummo? sairaalassa? nyt? miksi?
mieleni täyttyi vihan, surun ja epätoivon sekaisilla tunteilla, murruin. Odotin kahvilan kulmalla, että minua tultaisiin hakemaan mukaan mummoa katsomaan ja itkin vain, en saanut sanaakaan suustani, itkin.
Saapuessamme sairaalaan ja huoneeseen jossa mummo makasi, en oikein saanut henkeä. Siinä hän nukkui jos minkämoisissa letkuissa, minun mummo, niin avuttomana ja toisten käsissä. Tarkoitus oli kuljettaa ambulanssilla mummo kotkaan tehohoitoon, mutta kuusankoskella sitten päätettiinkin toisin ja ambulanssi lähti tyhjänä, tästä olen edelleen katkera meidän aluesairaalallemme, ei edes yritetty.
Yöllä sairaalalta tuli puhelu, oli viimehetket tulla hyvästelemään mummo, mitään ei ollut enää tehtävissä.
Saavuimme sairaalaan, hetkeä liian myöhään. Mummo oli nukkunut pois. En koskaan olen murtunut niin, täysin. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä, koska kyyneleet kipuavat silmäkulmiini nytkin, ihan väkisin.
Kotona oli hiljaista, istuin yksin pimeässä huoneessa ja tuijotin tyhjyyteen. Minulta oli viety pienessä hetkessä niin paljon.
Oikeastaan samaan aiheeseen liittyen mieltäni horjuttaa toinenki hetki. Mummon hautajaiset.
Mummoni oli ortodoksi, ja hänellä oli ihanat pienet hautajaiset. Kirkossa sukulaiset saivat hyvästellä hänet viimeistä kertaa, ennen hänen viimeistä matkaansa. Arkun kansi oli auki, ja siinä hän nukkui. Oma rakas kaunis mummoni. Aluksi en edes suostunut menemään arkun vierelle, en vaan voinut. En edelleenkään ollut valmis heittämään hyvästejä, itkin. Minun teki niiin pahaa. Kiitos isäpuolelleni, sain kasattua itseni ja silitin mummon poskea, sanoin hei. Se hetki tuntuu vieläkin palana kurkussa.
Jotta tämä ei nyt menisi ihan itkemiseksi, mitä se minun osaltani jo on, siirryin iloisempaan aiheeseen.
Ensimmäinen pusuni Laurin kanssa. En voi ymmärtää, olenhan minä ennenkin poikia pussaillut, mutta silti, tämä hetki saa oloni tuntumaan kevyeksi. Asuin tuolloin vielä vekaranjärvellä ja Lauri tuli minua katsomaan. Kävimme ABC.llä kahvilla ja ilmassa oli jännityksen tunne. Miten voikin olla niin "ujo" jonkun seurassa, jonka olet tuntenut kauan,jonkun seurassa joka oli vielä hetki sitten paras ystäväsi. En tiedä, ehkä juuri siksi, kun ne sisällä villineet tunteet oli heitetty ilmoille, ei enää osannutkaan puhua niin luontevasti. Ja niin lusikka sai kyytiä kahvikupissa. Kotipihalle saavuttuamme istuimme kumpikin hiljaa autossa, sovimme seuraavan tapaamisen ja olin jo nousemassa autosta kun Lauri otti kädestäni kiinni, veti vierelleen ja pussasi, ujosti.
Tuon pusun jälkeen nousin autosta, ja tuntui kuin leijuisin. Perhoset tanssivat mahassani ja olisin voinut kävellä vaikka päin puuta, ilman kipua, olin rakkauden sokaisema. Ah, sitä huuman tunnetta.
Miltei 6 vutta olemme seurustelleet, joten alkuhuuma todellakin on kadonnut. Perhoset eivät enää lentele masussani, enkä aijo törmäillä puihin, vain testatakseni sattuuko se. Vaikka alkuhuuma ja perhoset ovat kadonneetkin, saa Lauri pienillä eleillä paljon aikaiseksi. Ihaninta on kun hän huonoina päivinä vain kaappaa kainaloonsa ja pitää siinä.
Perhosista tulikin mieleeni, ulkosalla heiluessani bongasin ensimäisen perhosen tänä keväänä. OI, kesä tulee sittenkin!!! nyt partsille kahville
Tuli miullekin tippa silmään kun luin tuota kirjoitusta mummostasi. Oli varmasti tosi raskas paikka, mutta onneksi sait käytyä sanomassa hei :)
VastaaPoistaJa ihana tuo kertomus ekasta suukosta :)